Matkailua, joogaa, mansikoita, enkeleitä, luomua. Hetkiä, ajatuksia ja elämää, kuvin ja sanoin.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Ensimmäinen lomapäivä

Aamulla äiti herää pää miehensä tyynyllä hiljaisuuteen, kello on kymmenen. Koira nukkuu vielä, tällä kertaa sängyn vieressä eikä alla niinkuin sillä on viime aikoina ollut tapana. Huoneen ovi on kiinni, eikä kissat ole valloittaneet sänkyä yön aikana. Saatuaan silmänsä auki äiti lukee sängyssä kirjaa, sitä samaa jota luki illalla ennen nukahtamistaan ties kuinka myöhään asti. Nyt kun kaikki Cathy Kellyt, Cecelia Ahernit ja Marian Keyesit on luettu, Jane Greenin kirjat käy mainiosti kesälukemiseksi, voipa olla että loman aikana äitin täytyy pistäytyä kirjaston ”rakkaus ja romantiikka”-hyllyllä uudemman kerran. Lukiessa aikaa vierähtää ainakin tunti, kunnes vessahätä pakottaa lähtemään alakertaan. Koira nousee vasta kun äitikin nousee. Äiti laittaa aamupalan kissoille, koiralle ja itselle - aivan kuten joka aamu. Pitkästä aikaa farkut jalkaan, ulkona näyttää olevan eilisen tapaan viileämpi päivä. Pyörähdys kasvimaalla, kasvihuoneesta onkin jo aika aukaista yön jäljiltä kiinni ollut ovi. Sitten reipas äiti suuntaa mansikkamaalle kitkentähommiin. Ei ainakaan kukaan pääse sanomaan ettei mitään ole tehty. Mansikat kasvaa paikoitellen hyvin, osa taimista sen sijaan näyttää huonovointisilta. Rönsyjä talteen siis. Riviväleissä kasvaa hienosti jauhosavikkaa, siellä täällä myös pillikettä, lutukkaa, peltoemäkkiä, peltohatikkaa, pihasauniota sekä grrr... juolavehnää... Mutta kun viljelee luonnonmukaisesti, luonnon kanssa on elettävä sopusoinnussa. Niinpä rikkaruohojakin saa olla, kunhan eivät liikaa häiritse varsinaisia viljelykasveja. Älkää siis häiritkö meidän mansikoita, äiti pyytää. Kolme riviä, äiti päättä, sitten tauko. Kitkiessä hitaasti, kiirehtimättä on aikaa mietiskellä asioita, kuunnella tuulen suhinaa, jossain sirittää heinäsirkkakin. Välillä tuntuu ihan kuin nenään tulvisi nauriin tuoksu. Mistähän sekin tuli? Hetken äiti harmittelee kun ei saanut keväällä tilattua luomunauriin siemeniä. Joku lapsistahan halusi että kasvimaalle laitettaisiin myös naurista kasvamaan. Tänä kesänä ovatkin tykästyneet punajuureen. Ensi kesänä kokeillaan ehkä nauristakin. Kitkeminen edistyy rivi riviltä. Aurinko lämmittää sittenkin, t-paidalla tarkenee. Kolmannen rivin lopussa on jo hiki pinnassa, ja rivin loputtua tosiaankin tauon paikka. Koirakin vikisee, osittain varmaan yksinäisyyttään sekä siksi että pitäisi päästä jo viileämpään. Sisällä äiti vaihtaa sittenkin keliin nähden liian paksut housut ohuempiin, juo lasillisen rasvatonta luomumaitoa - parasta palautusjuomaa - ja heittää suuhun palan täysksylitolipurkkaa estämään mielitekoja joita kuitenkin päivän aikana vastaan tulee. Tutkiessaan jääkapin sisältöä äiti huomaa ettei jäljellä ole kuin yksi täysinäinen maitopurkki. Sillä ei varmasti koko lomaa pärjää. Tarkoituksena oli ostaa lomaruuat etukäteen ettei kauppaan tarvitsisi lähteä, mutta on tainnut tulla pieni laskuvirhe. Mistäpä sitä voisi tietää paljonko yksi ihminen maitoa juo, kun yleensä juojia on kuusi.

Nyt äiti päättää ryhtyä tehokkaaksi kotirouvaksi: tiskit koneeseen, samoin yksi satsi pyykkiä. Kurkistus teinin huoneeseen, siihen samaan josta eilen lähti muuttokuorma. Huone ei tosiaankaan ole vielä tyhjä. No, toinen - lopullinen? - kuorma lähtee reilun viikon päästä, siinä menee tietokone ynnä muut tavarat mitä ilman ei voi päivääkään kotona olla. Kuitenkin huoneeseen jää rumpusetti, pimpelipompelipiano, kirjoituspöytä joka onkin ollut teinillä vain lainassa sekä melkein antiikkinen vaatekaappi, jonka äiti on itse hankkinut juuri tähän huoneeseen. Äiti huokaisee, kerää nurkassa lymyävän Pringlespurkkiarmeijan väliaikaissäilöön vaatekaappiin ja tarttuu lattialastaan. Lattialla lainehtii jos minälaista roskaa: karkkipapereita, koepapereita, kuminauhoja, tyhjiä vessapaperihylsyjä, karvaa ja kaikkea mahdollista. Kun keko on valmis, alkaa lajittelu. Huolellisesti äiti erottelee palavat roskat (paperipussiin), kierrätyskelpoisen muovin (muovipussiin) ja pahvilaatikot (isoimpaan pahvilaatikkoon). Ties vaikka pahvilaatikoille keksisi jotain uusiokäyttöä, betonimuotteina tai kissanpiiloina nyt ainakin. Loput roskat päätyy roskapussiin. Nyt kun huone on ”siivottu”, purkkakin joutaa roskiin, ja äiti palkitsee itsensä miniKitKatilla, joita löytyi puolikas pussillinen teinin huoneesta. Kylläpäs maistui, laitetaan vielä toinenkin.. Kolmannen KitKatin jälkeen äiti päättää että nyt riittää, pitäähän sitä lapsellekin jotain jättää. Äiti kuljettaa vielä huoneeseen kuulumattomat tavarat muualle, ei omille paikoilleen, sillä suurimmalla osalla tavaroista ei ole omaa paikkaa. Suuri epäkohta, joka yhä vaan odottaa korjaamistaan. Hetken äiti makaa puolityhjän huoneen lattialla katsellen kattoon ja mietiskellen kuinka iso huone oikeastaan onkaan ja mitähän käyttöä sille voisi keksiä teinin muutettua pois. Seuraavaksi äiti siirtyy tuoliin mietiskelemään, ja silloin huoneeseen astuu varovaisin askelin kissa. Kissa nuuskii ilmaa, tarkistaa uuden järjestyksen, kiertää kaikki nurkat, viimein hyppää äitin syliin kerjäämään rapsutuksia ja kehräämään. Näin kuluttavat aikaa kesäisenä iltapäivänä mietteisiinsä vaipuneina äiti ja kissa.

Jaahah, päivän seuraava ohjelmanumero taitaa olla operaatio kananulkoilutus. Kanat ei oikein vielä ymmärrä yhtälöä avoin ikkuna + kananportaat, joten tähän asti niitä on pitänyt nostella ulos ja sisään. Äiti nappaa jääkaapista mukaan eilisiä ruuantähteitä sekä kuivatettuja munankuoria. Kanojen ei saa antaa maistaa tuoretta munanvalkuaista, jota kuoriin väkisinkin jää, tai ne saattavat alkaa popsia munimiaan munia, näin on kertonut vuosikymmenten kokemuksen omaava kanankasvattaja. Äiti lähestyy kanalaa ulkotarhan kautta, pilkkoo munankuoria joka kananportaan viidelletoista askelmalle ja heittelee osan kuorista sisään kanalaan. Sitten hän kiertää oven kautta kanalaan itsekin, nostaa ensimmäisen kanan ikkunalle ja osoittaa kuorenmuruja. Pienellä avituksella kana lähtee kapuamaan portaita alaspäin, ja äiti nostaa seuraavan kanan ikkunalle. Muut kanat antavat kiltisti nostaa kaksin käsin kyljistä jalkojen kohdalta, mutta taas jää viimeiseksi se säpäkkä täti, joka heltta väpättäen pinkoo pitkin kanalan nurkkia ja prootpottaa että minuahan ei kiinni oteta. Viimein uteliaisuus voittaa ja kana hypähtää melkein omin avuin ikkunalle ja siitä pikku hiljaa portaita pitkin maahan. Äiti heittää vielä perään pari kauhallista jyviä, niitäpä kanat saavat kuopsutella heinikosta. Äiti siirtyy koiran seuraksi seisoskelemaan tarhan ulkopuolelle kotvaseksi, kunnes mieleen pälkähtää että päivän lehdenkin voisi hakea laatikosta. Sanomalehti on äitin mielestä ihan turha kapistus, mutta appi on sen aikoinaan lahjaksi tilannut, ja sille tielle on jääty, tosin nykyään lehdet pitää maksaa itse. Kalakukot käyvät hyvin kaupaksi asuntomessujen aikaan, sanoo etusivu. Tärkeää tietoa. Äiti tulisi mainiosti toimeen myös ilman televisiota. Sen sijaan tietokone varustettuna netillä - vaikkakin hitaalla - tuntuu olevan nykyään elintärkeä. Voisikohan sitä enää tulla toimeen ilman kännykkääkään? Elokuviakin on joskus kiva katsella. Taitaa sitä nykyihminen olla niin tottunut kaikkeen tekniikkaan ettei ilman pärjäisi. Lehti kainalossa äiti päättää kurvata mansikkapellon kautta, ja sama se on kitkeäkin vähän, vaikka vain puoli riviä. Matkalla talolle äiti huomaa pyykit narulla, ja mielessä käy että pyykkikonekin on jo varmaan pessyt satsinsa. Kodinhoitohuoneen ovesta sisään kurkistaessaan äiti kuitenkin huomaa, että kone vilkuttaa UE -koodia, joka tarkoittaa että linkous ei ole onnistunut. Milloinkahan äiti oppii muistamaan että jos koneeseen laittaa tyynyn ja jotain muuta, kuten nyt peiton, niin linkous ei ikinä onnistu, ainakaan 1200 kierrokselle säädettynä. No väliäkö tuolla, äiti ei jaksa alkaa temppuilemaan linkouksen kanssa vaan alkaa varovasti kiskomaan litimärkiä vuodevaatteita koneesta. Äh, toinen käsi on pakko pestä mullasta, vasen, se on vähemmän likainen. Pyykin ripustaminen ulos telineelle ei yhdellä kädellä onnistukaan niin vaan, ja peiton nurkkiin tulee multatahroja. No saa kelvata, ehkä ne voi peiton kuivuttua hipsutella pois. Eihän niitä voi, kyllä äiti sen tietää, mutta tietää myös ettei multatahrat peitonnurkissa ole hengenvaarallisia.

Ovenpielessä seisoi pussillinen autosta tyhjennettyjä roskia, ja nyt ne makaavat pitkin maata. Syyllinen on tuuli tai koira, todennäköisemmin koira, joka välillä katosi mansikkapellon laidalta jonnekin. Äiti kerää roskat takaisin pussiin ja nostaa pussin takaisin nojailemaan ovenpieleen. Sitä ei voi viedä roskiin, sillä roskapönttö on jo ääriään myöten täynnä ja tyhjennykseen on vielä toista viikkoa. Äiti on viime aikoina ollut ahkerana keräilemässä romuja roskiin, yleensähän roskapöntön pohjalla on vain pari pientä roskapussia roska-auton käydessä tyhjennysreissullaan kerran kuussa. Molemmat kädet pestyään äiti alkaa suunnitella päivän ruokaa. Kasvimaalta jotain, ehdottomasti. Ehkäpä jotain kesäkurpitsasta. Joku päivä äiti aikoo keittää keittoa, jos vaan porkkanat on kasvaneet tarpeeksi suuriksi. Mukaan perunoita, punajuuria, herneitä, sipulia, nam! Vielä ehtisi pestä yhden koneellisen pyykkiäkin, jos vaan ei tule sadetta. Äiti tarkistaa tulevan sään Hesarin netistä. Päivän lehti etusivullaan lupaili lähikaupunkiin puolipilvistä ja +18 astetta, mutta Hesari kertoo sään paljon tarkemmin. Jopa tulevan sään eikä vain olevaa. Aamukuudelta sataa vähän vettä, mutta sepä ei haittaa, huomenna kesä kuitenkin kuivattaa pyykit, joten pyykkikone pääsee taas töihin. Sitä äiti ihmettelee, miten säätiedotus näyttää että seuraavat viisi päivää on taas hellettä, ja koko ensi viikko jopa yli kolmenkymmenen asteen. Jospa ennustukset eivät ihan pidä paikkaansa. Ja jos taas pitävät, niin onhan ollut mahtavan lämmin kesä!

Äiti hakee kasvimaalta suuren kesäkurpitsan. Kesäkurpitsoita on myös jääkaapissa, kaupasta ostettuja, kun äiti luuli ettei omat ehdi kasvaa tarpeeksi. Jääkaapissa on myös iso pussillinen turhia perunoita, sillä omia on syöty jo melkein viikko, ja heti kun niitä alkaa saada, kaupan eväät ei enää kenellekään kelpaa. Kun äiti menee keittiöön ja ottaa leikkuulaudan esiin, paikalle ilmestyy neljä kissaa - viides on ulkoilemassa. Kissat hyppivät pöydillä ja nuuskuttelevat mitä ruokaa tänään laitetaan. Suoraan sanottuna se on äitistä tosi rasittavaa. Hän ei muista mistä lähtien kissat on alkaneet terrorisoida ruuanlaittoa, mutta joka tapauksessa se on rasittavaa. Koira sentään makaa maassa oman ruokakuppinsa vieressä hiljaa, silmät kiinni. Äiti halkaisee kesäkurpitsan, kovertaa sisukset pois, pilkkoo ja lisää ne jääkaapista löytyneisiin jauhelihakastikkeen jämiin. Kastikesörssön äiti kippaa kesäkurpitsanpuolikkaisiin, lisäksi punasipulia ohuina renkaina ja päälle juustoraastetta. Koko komeus saman tien uuniin, vaikkei uuni ole vielä edes lämmennyt, sillä muuten neljän kissan kopla tekee eväästä selvää. Pikkukisulla taitaakin olla vauvanruoka-aika, joten äiti lukitsee pikkukisun ruokakuppeineen eteiseen hetkeksi. Puolen tunnin päästä ajastin piippaa. Äiti siirtää ruuan uunista jäähtymään astiakaappiin, sillä muuten neljän kissan kopla tekee eväästä selvää. Hetken päästä ruokaa voi jo ottaa lautaselle, kaveriksi äiti paloittelee puolikkaan kurkun ja kaapii fetajuustopurkin pohjalta viimeiset murut. Paikkakunnan S-marketin valikoimiin ei nykyään enää kuulu fetajuusto mausteöljyssä, ja äiti miettii pitäisikö ensi kauppareissulla käydä K-marketissa. Kaupungista oikeanlaista fetajuustoa ainakin saa. Ruoka on tosi hyvää! Kyytipojaksi pari lasillista maitoa, sekin on äitin mielestä hyvää. Kun äiti laskee veitsen ja haarukan lautaselle, pöydän alta kömpii jo ensimmäinen kissa ja ehtii lipaista kielellään lautasen pintaa. Sama juttu joka kerta. Kissoille kiitos siitä, ettei äitin - eikä kyllä kenenkään muunkaan - tule koskaan otettua lisää ruokaa. Äiti miettii pitkään kuinka teinineiti mahtaa pärjätä kun muuttaa syksymmällä hänkin omaan asuntoon, ja ottaa tietysti omat elukat mukaan. Kaksi ahneinta kissaa ja ahmattikoiran. Ehkä eläimet jotakin opettavat. Jälkiruuaksi äiti ottaa palan suklaata - tai oikeastaan kolme, palat on tosi pieniä. Suklaa on hyvää, tummaa (72%) ja nyt myöskin lopussa, sillä ne olivat kolme viimeistä palasta.

Äiti asettuu ”ruokalevolle”, tietokoneelle järjestelemään valokuvia. Samalla tulee uusimmat kuvat kopioitua ulkoiselle kovalevylle, turvaan siltä varalta että kone päättää taas joskus poksahtaa. Koneella tulee istuskeltua liian kauan ja liian usein, nytkin äitistä alkaa pian tuntua kuin leijuisi jossain liikkumatta, ja se on merkki siitä että on lähdettävä liikkeelle. Vähän taukojumppaa, hartioidenpyöritystä ja sen sellaista. Pyykkikone ilmoittaa että pyykit olisivat valmiina kuivattavaksi. Onneksi äiti tykkää pyykkäämisestä. Tai konehan varsinaisen pesun hoitaa, mutta pyykkien ripustaminen on äitistä jos ei nyt ihanaa, niin ihan ok hommaa kuitenkin, samoin kuin kuivien vaatteiden viikkaaminen pinoihin, ja joskus jopa vaatepinojen asetteleminen kaappeihinkin. Silittämisestä äiti ei tykkää ollenkaan, joten ei silitä vaatteita ikinä. Joskus jotain juhlavaatteita on pakko, onneksi kuitenkin tosi vähän ja tosi harvoin. Äiti ripustaa pyykit ulos kuivumaan, ottaa eilen pestyt vaatteet pois narulta ja menee sisälle viikkaamaan niitä. Olohuoneen sohvalle muodostuu kuusi vaatepinoa (oikeastaan osa niistä oli siinä jo valmiiksi eilisestä). Osa pestyistä vaatteista on teinin kaapinperukoilta, ja nyt pääsevät pikkuveljen kaappiin. Voiko olla mahdollista että kaksi vuotta sitten teini on käyttänyt samankokoisia vaatteita kuin pikkuveli nykyään? Nyt teini on jo äitiään pidempi ja kohta saavuttaa pituudessa isänsäkin. Äiti yrittää muistella kuluneita kahta vuotta. Pitkiä, pimeitä, kylmiä talvia, arkea, koulua, väsymystä. Sitä miten viikolla odottaa vain että tulisi viikonloppu ja saisi nukkua aamulla, ja viikonloppuna odottaa maanantaita että alkaisi taas arki ja tulisi joku järjestys tähän elämään. Omista kouluvuosistaan äiti ei muista juuri mitään, eikä paljoa näköjään lastensakaan. Aika vaan kuluu, lapset kasvaa, taas ollaan vuotta vanhempia. Ehkä ollaan myös vahvempia ensi talvena, kun taas on pitkä pimeä ja väsyttää vaan.

Vieläköhän äiti kävisi mansikkamaata kitkemässä. Käy, sen verran että päivän saldo on viisi kokonaista riviväliä. Sitten kitkeminen ei enää kiinnosta, mutta sisällekään ei vielä huvittaisi mennä. Ehkä kanat haluaa mennä yöksi sisään. Kananportaiden kulkeminen ei vielä suju ylöskäänpäin. Kanat kököttävät portaiden alla unipörröisinä, kun äiti astahtaa aitaukseen. Yksi kana kiinni ja hiiop, ikkunalle mars. Siellä kana hetken kaakattaa, kaverit maassa kaakattavat myös että minne menit. Sitten kana kävelee portaat takaisin alas. Ahaa, siis ne osaa kulkea portaita, no hätäkös tässä sitten. Olkoot ulkona jos haluavat, ja ehkä osaavat mennä tarvittaessa sisälle. Hetkeksi äiti unohtuu seurailemaan piristyneen kanalauman touhuja, mutta pian ne taas kasaantuvat yhteen läjään portaiden alle. Äiti alkaa mielessään suunnitella kukkapenkkejä. On niin paljon ihania kukkia jotka tarvitsevat aurinkoisen paikan, ja ainoat lähes koko päivän aurinkopaikat löytyy takapihalta. Terassin laajennus kulman ympäri takapihalle estää kuitenkin suunnittelemasta sinne mitään. Ellei sitten... Jos takapihan terassia ei rakentaisikaan ihan niin pitkäksi kuin on aiottu, tuvan ikkunan alle jäisi tilaa samanlaiselle kukkapenkille joita äiti on etupihallekin suunnitellut kaksin kappalein. Maasta poistetaan ”nurmikko”, eli siis voikukat, siankärsämöt ynnä muut, penkin reunat muurataan antiikkikivistä, multaan sekoitetaan kompostia ja ehkä säkkimultaakin että kaukalo tulee täyteen, ja sitten vaan istuttamaan kaikkia ihania kukkasia. Ritarinkannukset pääsee navetanseinustalta pois, unikoille on vihdoin oikea paikka, ehkä penkkiin voisi laittaa pioninkin tai pari, kärhön johonkin reunalle kiipeilemään tukea pitkin... Mielikuvitus laukkaa hurjana, joten toimeen on tartuttava heti. Äiti kaappaa lapion kainaloon ja rientää takapihalle kaivuuhommiin. Hetken tongittuaan tulevalta kukkapenkin paikalta ”nurmikkoa” pois, äiti huomaa että hiekkainen maa tuntuu käteen lämpimältä. Onko maan mahollista olla neljäkymmenasteista? Äiti huomaa myös saman kuin niin usein ennenkin erinäisten kaivuuprojektien yhteydessä: tontille tarvitaan maankaatopaikka. Tokihan ”nurmikosta” juurineen voi rakentaa kompostikasan, mutta kun seassa on aina voikukkaa sekä juolavehnää, pahimmissa paikoissa jopa vuohenputkeakin, niin äiti ei oikein usko että mikään kompostointi niitä saa hengiltä. Jonnekin pitää kaivaa iso monttu, johon voi käydä kippaamassa maasta kaivetut ”ongelmajätteet”. Siihen toimeen äiti ei kuitenkaan aio tarttua heti. Äiti kaivaa tunnin, yrittää irroittaa kasvit maasta juurineen, ravistelee mullat takaisin maahan. Sitten tuntuu että hyötyliikunta saa yhdeltä päivältä riittää.

Äitin aukaistessa ulko-oven kuuluu kops, kops, kops, kops. Neljä kissaa hyppää alas pöydiltä juostakseen ovelle vastaan, että voivat johdattaa ruuanantajan keittiöön. Ensin ruuanantaja pesee kädet. Sitten hän aukaisee kaapin, jossa säilytetään kissanruokaa, mutta myös leipäpusseja, ja ottaakin kaapista ruisleivän. Se tietää sitä että neljä kissaa istuu tiukasti pöydällä koko ajan äitin voidellessa leipiä, höylätessä juustoa, latoessa meetvurstisiivuja leiville ja pilkkoessa tomaattia. Äiti ei yleensä syö meetvurstia, paitsi pienenä 'merkusti' oli ainoa ”makkara” jota äiti suostui syömään. Helteillä ajattelevainen mies totesi perheen tarvitsevan suolaa, ja osti niin pitkän meetvurstipaketin ettei se melkein mahtunut jääkaappiin. Joten nyt äiti laittaa leivälleen myös meetvurstia. Äiti siirtyy tuvan pöydän ääreen syömään ja äänistä päätellen ainakin osa kissoista tulee perässä. Kai nyt edes iltapalan saa rauhassa syödä. Sitten on kissojen iltapalan vuoro, ja voi sitä säpinää. Äiti on joskus testannut ehtisikö laittaa ruuat kuppeihin ennen kuin yksikään kissankuono on paikalla. Ei ehdi, vaikka kaksin käsin nostelisi kissoja alas pöydältä, ne on kuin jojoja. Kissat hyppäävät salamana pöydälle ja työntävät kuononsa kuppiin ennen kuin yhtäkään ruuanmurua on kupinpohjalle ehtinyt. Äiti on antanut kissoille luvan syödä keittiön sivupöydällä, itse asiassa se on ainoa paikka jossa kissat voi yleensä syödä, sillä jos kissanruoka tarjoiltaisiin lattiatasossa, sen söisi koirat. Äiti antaa ruuan koirallekin ja vie sen vielä ulkoilemaan ennen yötä. Ulkona onkin jo hämärää, vaikka kello ei ole vielä puoltayötäkään. Kanat kököttävät edelleen portaiden alla, unessa jo varmaan. Koira jahtaa yöperhosia, pomppii hassusti sinne tänne. Äiti nappaa kasvimaalta muutaman makean herneenpalon, käy sulkemassa kasvihuoneen luukut yöksi, asettelee kurpitsapenkin päälle tuulen poistuivertaman muovitunnelin ja kiertää vielä tulevat kukkapenkin paikat. Näkee niissä jo ensi kesän kukkaloiston, hymyilee. Sisälle tullessaan muistaa ottaa avaimen yöksi ovesta pois, vaikka eipä ovea edes tarvitsisi päivällä pitää lukossa kun karkukoira ei ole kotona. Tapojensa orja on äitikin näköjään.

Iltapisun ja -pesun (tänään ei tule -pusuja) jälkeen äiti kiipeää yläkertaan, kellahtaa sänkyyn miehensä paikalle ja avaa kirjan. Vickyn ja Amberin maailma tempaa äitin mukaansa niin, ettei hän malta laskea kirjaa kädestään ennen kuin se on luettu loppuun. Kello on kymmentä vaille kaksi, kun äiti viimein vetää peiton korvilleen ja vielä ennen unen tuloa lähettää lämpimiä ajatuksia jossain tuolla kaukana nukkuville lapsilleen ja miehelleen.

3 kommenttia:

inkku kirjoitti...

Ompas sulla ollu ihana päivä. Välillä jopa nauratti sun touhut :) Kivasti kirjotettu!

Heli kirjoitti...

Ihanan kuuloinen päivä! Hyvin on tutun kuuloisia juttuja elämässäsi kuin mulla. Noi kanatkin mulla on sit toivottavasti ensi kesänä..

Vianna kirjoitti...

Kiitos inkku ja Heli!