"Katso tuota taivasta", Lorens sanoi Bridan hiuksia silittäen. "Me näemme sen sellaisena kuin se oli tuhansia vuosia sitten."
Hän oli sanonut niin myös ensimmäisenä päivänä heidän tavatessaan. Brida ei halunnut kuitenkaan keskeyttää - tuolla tavoin mies halusi jakaa maailmansa hänen kanssaan.
"Monet noista tähdistä ovat sammuneet, ja silti niiden valo vaeltaa vielä halki avaruuden. Kauempana syntyneiden uusien tähtien valo ei ole vielä edes saapunut meille asti:"
"Eikö siis kukaan tiedä, miltä taivas oikeasti näyttää?" Hänkin oli puolestaan esittänyt tuon kysymyksen heidän ensimmäisenä iltanaan, mutta noin suloisia hetkiä oli mukava elää uudestaan.
"Ei. Tutkimme sitä minkä näemme, mutta näkemäämme ei aina ole olemassa."
"Haluaisin kysyä sinulta yhtä asiaa. Mitä ainetta me oikein olemme? Mistä ovat lähtoisin ne atomit joista meidän ruumiimme koostuu?"
Lorens katseli ikivanhaa taivasta ja vastasi:
"Ne luotiin yhtä aikaa noiden tähtien ja tuon joen kanssa. Maailmankaikkeuden ensimmäisellä sekunnilla."
"Eli tuon luomisen ensimmäisen hetken jälkeen mitään ei ole lisätty?"
"Ei mitään. Kaikki oli liikkeessä ja liikkuu yhä. Kaikki muuttui ja muuttuu edelleen. Mutta kaikki maailmankaikkeudessa oleva aine on sama kuin miljoonia vuosia sitten. Siihen ei ole lisätty ainuttakaan atomia."
Brida katseli joen ja tähtien liikkeitä. Joen virtaus maan päällä oli helppo havaita, mutta tähtien liikettä taivaalla oli vaikea erottaa. Kummatkin kuitenkin liikkuivat.
"Lorens", hän sanoi, kun kumpikin oli katsellut ohi lipuvaa venettä pitkään hiljaa. "Anna kun esitän sinulle kysymyksen joka saattaa kuulostaa hullulta: onko fyysisesti mahdollista, että ne atomit joista minun ruumiini koostuu olisivat olleet joskus jonkun ennen minua eläneen ruumiissa?"
Lorens katsoi Bridaa ällistyneenä.
"Mitä sinä oikein ajat takaa?"
"En muuta kuin sitä mitä kysyin. Onko se mahdollista?"
"Ne voivat olla kasveissa tai hyönteisissä, tai ne ovat voineet muuttua heliummolekyyleiksi ja olla miljoonien kilometrien päässä maasta."
"Mutta onko mahdollista, että ne atomit, joista kuolleen ihmisen ruumis koostui, olisivat nyt minun ja jonkun toisen ihmisen ruumiissa?"
Lorens oli hetken vaiti.
"On", hän vastasi viimein.

Kaukaa alkoi kuulua musiikkia. Se kantautui joella liikkuvasta isosta veneestä, ja matkankin päästä Brida pystyi erottamaan valaistun ikkunan kehystämän miehen hahmon. Musiikki toi hänen mieleensä murrosiän, koulun tanssit, hänen huoneensa tuoksun ja poninhännässä käyttämänsä nauhan värin. Hän huomasi, että Lorens ei ollut koskaan pohtinut kysymystä jonka hän oli juuri esittänyt, ja ehkä tämä mietti parhaillaan, mahtoiko hänen ruumiissaan olla viikinkisotureiden, tulivuoren purkausten tai esihistoriallisten, mystisesti kadonneiden eläinten atomeja.
Bridan ajatukset olivat aivan muualla. Häntä kiinnosti vain se, oliko häntä hellästi syleilevä mies kenties joskus ollut osa häntä.

Paulo Coelho: Brida