Lokakuun tulkinta

RAKASTAN. RAKASTUN. TULEN RAKASTETUKSI.

Rakastavaiset

(Hmmmm. Ihanku tässä tosiaan olis nyt joku teema oikein.. Ja vaikka kovin rakkaudelliselta ei ehkä äkkiä katottuna elämä nyt näyttäiskään, niin oon varma että pinnan alla kuhisee ja kovasti!)

Unessa remppaan isoa taloa, vanhoja tiiliseiniä, päätän maalata ne rappaamisen sijaan. Kaareva tiiliseinä portaikossa, vanhoja takkoja jne. Mun eksä aikoo auttaa mut sit kulkee vaan ohi ku siivoilen yhtä huonetta, kaikkee rojua lattialla, muovipusseja ☆ Saimaalla on käännettävä saari, toiselta puolelta pelkkää lautajulkisivua ja laituria. Uidaan pois, joku ei osaa, pääsee kuitenkin. Kehun kovasti porukkaa ku päästään rantaan. ☆ Huomaan että mulla on tiukat mustat housut, ollaan menossa mummolaan. Joku ihme korkee katsomo/saunan lauteet, mennään koko perhe sinne syömään karkkia. Lapset istuu nurkassa, ne ku lähtee jää sotku sokeria ja karkinmurua. Määki syön hulluna karkkia, yäk. Imen jotain pinkkiä karkkitikkua jonka lapset ois halunnu, heitän niille jämät ja jotain punasia luontaistuotepellettejä, toisessa purkissa on sinisiä ja valkosia. Lapset syö niitä, lähtee rallatellen hyppimään tasoja pitkin alas, meen mukana vahtimassa. ☆ Katon peiliin et pitäskö ajaa kainalokarvat, otan höylän ja ajan pari karvaa ku huomaan etten haluu ajaa enempää. Mulla on viikset, oon aika ylpee niistä. Huomaan peilistä että mun tissien välissä oleva luomi on hetken musta ja iso ja röpelöinen, sit taas tavallinen. Näytän peilistä välillä tytöltä, välillä pojalta. Mulla on tiukka sininen kiiltävä sukkapuku, vyö, isot tissit, mietin että ihan turhat. Oon lähössä johonki ja eteisessä vastaan tulee joku tyttö, innostuu kovasti ku näkee mut, haluaa trimmata mun viiksiä. Kohta oon parturissa, kiellän kovasti koskemasta pitkiin hiuksiin, saa tasottaa vaan ottikset ja viikset. Mulla on kädessä tupakka, en osaa polttaa sitä, kohta joku muori antaa omansakin, en halua polttaa sitäkään, tumppaan ne pöytään.

(Nää unet on kyllä outoja.. Mut jos ei muuta tolkkua ota, niin tästä unesta ainaki löytyy selkeesti maskuliinisuuden ja feminiinisyyden tasapainottuminen!)

((Ja nyt seuraava seikkailu kutsuu, täytyy ehtiä junaan!))

Kesälomaviikko numero kaks

Oi mikä viikko! Satua ja magiikkaa, palatseja, paljaita varpaita, kasa uusia ihania ihmisiä, auringonpaistetta ja hellettä, rantahiekkaa, tyrskyjä, kallioille kiipeilyä, dinosaurusten jalanjälkiä, hyvää ruokaa ja paljon, joogaa, tanssia ja tuhansittain askelia joka päivä, vähän kaupungin sykettä, kastautuminen valtameren syliin, muutama vähän kuumottava tilanne. Kuten nyt tämä ettei ole tietoa mitä huomenna tapahtuu, mihinpäin tästä lähden (vielä en kotiin), mutta sen tiedän että kyllä kaikki järjestyy. Aurinkoa sulle!

Viikkokatsaus

Loman eka viikko takana ja fiilis on tämmönen. Aa että, kyllä nyt kelpaa! Aurinkoa, vuoria, kävelyä, joogaa, hiekkarantaa, uimista meressä, ihania smuutsieita, pari jätskiä, hyvää seuraa. Ens viikolla maisemat hieman vaihtuu, mutta muuten soisin menon jatkuvan suunnilleen samanlaisena.

Viime viikonlopulta

Käytiin poikain kanssa ruskaretkeilemässä. Kaikki upeat metsät, keltaista ja vihreetä. Ollapa nyt lintu (tai edes drone - paitsi että dronet ei lennä talveks etelään..)! Mää tykkään kyllä syksystä, siitä hitaasta viipyilevästä tunnelmasta ja harmaastakin, mutta erityisesti niistä aurinkoisista syyspäivistä jolloin kaikki värit on niin kirkkaita ja kontrastit mahtavia, niitäpä ei tällä kertaa nähty.

Se paras kaveri

Me haettiin se Irlannista syksyllä 2005, siellä se asui kymmenen sisaruksensa kanssa ulkorakennuksessa, ja heilutti pitkää häntäänsä ku nähtiin se ekaa kertaa. Sillä oli maailman kauneimmat silmät ja maailman lempein luonne, se oli just täydellinen koira. Se opetti mulle vuosien varrella niiin paljon elämänilosta ja ehdottomasta rakkaudesta. Kesällä se vielä jaksoi kulkea lenkillä mukana kirsu pystyssä. Ja nyt yhtäkkiä parissa päivässä ei melkein pääse makuulta ylös, roikottaa päätä ja horjahtelee, ruoka ei maistu, yskii, uikuttaa ihan hiljaa välillä, katsoo silmiin eri tavalla. Oli pakko tehdä maailman raskain mutta ainoa oikea päätös..

On niin hiljaista. Ei kuulu tassujen laahustelua (niinku vanha pappa köpöttelis tohveleilla) eikä illalla kynsien rapinaa portaissa ja syvää huokausta kun koira asettuu yöunille mun oven taakse. Kuka mua nyt vie ulos joka päivä, kuka varastaa ruuat pöydältä kun silmä välttää, kuka karkaa jos ovi ei mene kunnolla kiinni, kenelle syötetään ruuanjämät, kuka nuolee jukurttipurkit?? Mä en ole aikoihin itkenyt näin paljon. Tuntuu tosi hyvältä antaa tulla kaikki itkemättömät itkut, kaikkien kuolemat, erot, surut. Ja varmasti maisemanvaihdos tulee just nyt oikeeseen hetkeen.

Sanon ihan samalla tavalla ku just 5 vuotta täyttänyt ipana: Mulla tullee Neeraa ikävä!

Listaa

lähtö lähenee, tänään vielä viimeinen luomutoimitus kaupunkiin, pyykkikone laulaa, junaliput hankittu vähän viimetipassa, Helsingin kämpän avaimet, passi tallessa, jalkakarvanpoistolaite vielä ostoslistalla, tarvitaanko aurinkorasvaa hellehattua kuinka paljon kesävaatteita, joogamatto pakattu, viltti pyyhkeet bamburätti ja rantahurtuuki, hakemuksia lähetetty, työvaatteet mukaan, riittääkö lenkkarit vai pitääkö hommata jotain vedenpitävää, riittävästi lämmintä mukaan, kookosöljy, iso kasa tyhjiä muistikortteja, taskulamppu, kaikki laturit, vitamiinit ja maitohappobakteerit, lukemista päiväkirja japanilaiset ristikot ja kyniä, varmaan vielä jotain muuta pitää muistaa, eiköhän se tästä :o)

Onko sittenkään?

 

Nyt on joku en tiiä mikä mutta ei ihan omalta jutulta tunnu. Tämmönen ihme öllötys-möllötys, mitään ei huvittais eikä jaksais. Ihanku yhtäkkiä huomais että onkin vaan koko aika tolkuttanut itelleen että joojoo kaikki on just hyvin ja oon kyllä onnellinen just näin, ja sitte tulee joku ja osottaa sormella että kato! tuoko muka on ookoo?? Että herää pahvi, oisko aika ottaa langat omiin käsiin ja rakentaa semmonen unelmien elämä ihan aikuisten oikeesti, mitähäh?!? Ja sitte on ihan melkein shokissa kun muistaa että niinjaajoo, minähän se tosiaan päätän minkälaista elämää elän, ja onko tämä nyt muka sitä korkeinta. Ihan kauheesti en aivokapasiteettia aio vatvomiseen käyttää, mutta kyllä se jossain tuolla koko ajan raksuttaa, taustaohjelma, ja sitten joskus valmis ratkaisu pullahtaa ulos ihan päivänselvänä. Sitä odotellessa..