Animal Rescue Team

Lumisena eilispäivänä kaksi koiraa karkasi, mutta vain yksi tuli takaisin kotiin. Se pitkäkoipisempi. Kierteli, kaarteli oven edessä, haukkui jonnekin kaukaisuuteen. Eikä antanut ottaa itseään kiinni. Ilmeisesti toinen oli jäänyt jonnekin hätää kärsimään. Ei kun pelastuspartio matkaan.

Jäljet johtivat takapihalle, naapuriin päin. Sinne siis, koko ajan huhuillen ja vihellellen. Ja vastaukseksi kuului ärhäkkää haukkua jostain etäältä. Onkohan se pudonnut naapurin pottukuoppaan, tai jäänyt lautapinoon jumiin, tai ehkä se onkin juossut naaurin latoon ja jäänyt supia varten viritettyyn loukkuun.. Vihdoin saatiin näköhavainto. Naapurin pellolla, melkein metsän reunassa asti pomppii vaivalloisesti joku tumma, haukkuu. Sen vauhti pysähtyy pellon poikki kulkevan aidan kohdalle, ehkä tarttui siihen karvoista kiinni.

Meidän ja koiran välissä oli oja täynnä lunta, aita, ja hehtaarikaupalla peltoa. Yksi lähti hakemaan lumikenkiä, pulkkaa ja muita tarpellista, toinen lähti kahlaamaan puolireiteen ulottuvaan hankeen kohti pientä tummaa haukkuvaa. Eteneminen pellossa oli v-a-i-v-a-l-l-o-i-s-t-a. Alkoi hämärtääkin. Vihdoin koiran ja ihmisen polut kohtasivat. Vähän rapsutuksia, ja kotimatka voi alkaa. Kuljettiin samoja jälkiä takaisinpäin, mutta pienen oli silti hankala päästä etenemään. Kymmenen askelta eteenpäin, pysähdys, kutsu, odottelu, rapsutus. Puolessa välissä matkaa hallin takaa ilmestyi naapurin lapset kevyin askelin rattikelkkojen kanssa. Tulivat avuksi auraamaan polkua. Pellolta pois päästyä piti vielä jaksaa raahustaa kotiin asti, kengät täynnä lunta ja lahkeet märkinä lähes kainaloihin asti. Koskaan ennen ei jalat ole painaneet yhtä paljon..

Pikkukoira nukkui koko illan. Tänään on jaksanut jo ulkoilla entiseen malliin, eikä yhtään arastele hypätä hankeen..