Tiesin kyllä että jossain vaiheessa ikävä taas iskee, ja niin se iskikin heti kun lapsi oli puolivälin tapaamispaikalla siirtynyt autosta toiseen ja ajelin yksin takas kotiinpäin. Autoradiosta pauhas kaikki pahimmat nyyhkisbiisit ja oikein alleviivas sitä että parin viikon harvinaisen vilkkaan seuraelämän jälkeen oon taas yksin. Yksin, yksinänen, hylätty ja epätarvittu. Ehkä koko loppuikäni. Oisin halunnut oikein kunnolla sukeltaa vellomaan siihen tunteeseen, mutta en saanut aikaan kuin pikkuitkut. Tosiaan oon oppinut moneen kertaan että kaikesta on osattava päästää
irti ja luopua, ihmisistä, paikoista, haaveista, ihan kaikesta. Mietin että ehkä olen jo tarpeeksi käynyt läpi näitä fiiliksiä, ja nyt riittää että ne tunnistaa ja sallii, ja sitten antaa niiden mennä. Kotona yritin vielä etsiä kaipuun häntää, jos vielä olisin saanut napattua hetkeksi siitä kiinni, mutta ei sitä kunnolla enää löytynyt. Illalla tein omia juttuja myöhään yöhön asti, kaikkee sellasta mitä ei syystä tai toisesta ole tullut tehtyä niinä päivinä kun en ole ollut yksin. Tänään olen siivonnut patjan pois lattialta ja kätkenyt lelut, kirjat ja pelit kaappiin odottamaan ensi kertaa.
Ja vaikka hetkellinen kokoaikamummuus onkin ihanaa niin onhan se myös rankkaa. Ei hirveen pitkiä pätkiä tälleen tottumattomana jaksais. Löytyi osuva kuvaus just lukuvuorossa olevasta Candace Bushnellin kirjasta Onko vielä sinkkuelämää: "Hän (poika) näytti onnelliselta. Ja rennolta. Niinpä ensimmäistä kertaa sinä päivänä minäkin saatoin rentoutua. En kuitenkaan pitkäksi aikaa. Lapsissa on sekin hankaluus, että ne eivät muutaman minuutin viihdytyksen jälkeen lähde tekemään itsekseen jotain muuta. Sekään ei käy, että niitä viihdyttää muutaman minuutin ja sitten lähtee itse tekemään jotain muuta. Homma ei toimi niin. Kyseessä ei ole cocktailtilaisuus. Lapsia pitää viihdyttää koko ajan."
(Lapsi muuten kysyi kirjan nähdessään että mitä tarkoittaa sinkku)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti