Karua, tylsää, mikään ei huvita, saako tämmösiä ees ajatella. Välillä on hyviä hetkiä, päiviä, pitempiä kausiakin, ja sitten taas löydän itseni räpiköimästä jostain pohjalta. Ehkä olikin luultua kovempi paikka se, ettei mulla ole enää huollettavia. Tuntuu yksinäisemmältä kuin aikoihin. Oon kävellyt tuolla pitkin mettiä ja miettinyt mitä hyviä ja huonoja puolia koira tois mukanaan. Se on haave joka aika ajoin nostaa päätään, en toistaiseksi ole ottanut sitä ihan tosissani siksikään koska miellän itseni kuitenkin enemmän kissaihmiseksi. Ja ehkä loma (tai siis tauko säännöllisistä palkkatöistä) on yksinkertaisesti ollut liian pitkä, tai ehkä mua alitajuisesti stressaa ajatus pian alkavista lähes päivittäisistä töistä ja lorvailun loppumisesta. Viimeksi kun tarkistin niin 9/10 viikkoryhmää oli saavuttanut riittävän osallistujamäärän käynnistyäkseen. Kesänaikainen joogatapahtumien runsas peruuntuminen on osaltaan syönyt mun intoa ja ennenkaikkea rutiinia. Toisaalta haluaisin päästä jo suunnittelemaan tunteja, ei tulis sitten niin paljon kerrallaan tehtäväksi, en tosiaan haluais joka viikko neljää kertaa stressata kun ohjelmia ei vielä ole. Alkavalla kaudella mulla nääs on viikossa neljänlaisia erilaisia joogatunteja, ihan mukavalta haasteelta tuntuu nyt, saapa nähdä mikä sitten on totuus. Ja jotta pääsen tuntisuunnittelussa vauhtiin niin mun pitää ensin ostaa uusi vihko eikä oikeanlaista ole vielä tullut vastaan. Liekö vaan typerä tekosyy, mutta oikeesti esim rivivälin pitää olla just sopiva jotta näen mitä oon kirjoittanut. Suuret on murheet juu. Alan nyt metsästämään niitä pieniä iloja, sillä tiedän että nekin jossain lymyilee.
2 kommenttia:
Mulla oli samanlaisia ajatuksia ennen kuin herkkani alkoi: apua, lorvailu ja vapaus loppuu, miten ikinä pääsen johonkin rytmiin, totunko uusiin ihmisiin, osaanko ees monen vuoden jälkeen olla töissä, oonko ihan surkea, entä jos en tykkää niistä tai ne minusta... jne jne. Sit kuitenkin kaikki solahti ihan tosi hyvin uomiinsa, kun vaan ekana päivänä meni paikalle. Nyt tuntuu, että vaikka rankkaa onkin - kun se itsemääräämiseoikeus ajankäytön suhteen tosiaankin päättyi - niin on myös antoisaa. Vielä kun osaisi jonkun rajan laittaa siihen, mihin kaikkeen oma aika riittää, kun innostusta on enemmän kuin aikaa ja oikeastaan voimiakaan... Ja tarviiko sitä maailmassa kaikkeen edes ennättää, vaikka kaikki oliskin kivaa.
Toivottavasti sullakin siis loksahtelee asiat paikalleen. Ensin se The Vihko ja sitten muutkin asiat. ♥
Kiitti ♥
Näinhän se on, kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Vuoristorataelämää, nyt on kaikki ihan ookoo, ja ehkä se innostuskin joskus taas kunnolla herää.
Lähetä kommentti