Ihmisen ikävä

Ihminen on laumaeläin, ne sanoo. Just ku olin oppinut olemaan ihmisihminen, niin on pitänyt opetella luopumaan siitä. En edelleenkään tykkää ihmisjoukoista enkä hälinästä, nyt vielä vielä vähemmän kuin aiemmin, enkä tiedä osaisinko enää edes olla kovin läheisessä ihmissuhteessa, elää perhe-elämää. En kuitenkaan koe olevani yksinäinen. Siihen varmaan auttaa se että lapsi asuu nyt mun luona, ja isompien lasten kanssa soitellaan ehkä jopa viikoittain. Mulla on muutama hyvä ystävä joiden kanssa jutellaan välillä ja sillon tällön nähdäänkin. Töissä tapaan riittävästi ihmisiä, saan olla ihan tarpeeksi äänessä ja ehtii vähän rupatella niitänäitäkin ennen ja jälkeen joogatuntien. Arki rullailee mukavasti, mutta välillä (erityisesti lomilla ja pitkillä vapailla) on heikkoja hetkiä ja ikävä iskee. Tuntuu että kaikilla muilla on kumppani jonka kanssa voi tehdä juttuja, käydä kävelyllä ja retkillä, tehdä ruokaa, jakaa asioita ja arkea. Ja sit vaan pyörin kotona pienissä ympyröissä, kaipaan kainaloon, ja mietin onko tässä universumissa ketään mua varten. Ketään jonka kanssa voisin olla aito minä, turvassa ja huolehdittuna. Voisin välillä olla kannattelematta ihan kaikkee, joku muu sanois että huilaa sinä, mä kyllä hoidan. Oispa edes semmonen osa-aikapoikaystävä, mistähän moisen löytäis.. Vai onko tää taas yks niistä elämistä jossa oon vanha outo valkotukkanen mummeli yksin pikku mökissään. Vaikka kyllä sekin ajatus tuntuu ajoittain ihan mukavalta. Ei kait se auta kuin odotella ja kattoo miten käy.