Sitä konkreettista tunnetta, että on osa luontoa, osa tätä kaikkea. Että voi vain avata oven ja on jo ulkona perillä. Voi katsoa horisonttiin, nähdä metsät ja puut, avaran taivaan ja aah - kauneuden, eikä enimmäkseen autoja (paitsi oman), katulamppuja ja naapurien ikkunoita. Vaikka tiedän että lumen alla lymyilee kaikenlaisia ryönäläjiä, vanhat rakennukset on röntsöllään ja kenties luhistuu hetkenä minä hyvänsä, hommaa on useammaksikin ihmisiäksi, kaikki on koko ajan kesken eikä mikään koskaan valmista, niin silti sielu hyrisee ja mieli nauttii kaikesta tästä mitä ympärillä nyt on. Ihanku oisin tullut kotiin. Saatoin just tirauttaa pari onnenkyyneltä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti