Jotenkin alkaa tuntua liialta tämä lorvailu. Vaikka toisaalta toivoisi loman jatkuvan aina vaan.. Ylihuomenna loppuu ensimmäisillä koululaisilla loma, ja se tietää äitillekin paluuta arkeen.
Tekisi mieli ottaa itseä niskasta kiinni, ja pistää järjestykseen kaikki repsottavat jutut: perhe, kodinhoito, itsestä huolehtiminen, yhteydenpito ystäviin - näitähän riittää. Tämä pariviikkonen on niin antaumuksella käytetty parisuhteen hyvinvoinnin hyväksi, että tuntuu kuin muuten elettäisiin kuin - hmmm - pellossa.. Mutta aivan varmasti asioiden selvittely, puhuminen, kaikki kahdenkeskiset hetket on olleet välttämättömiä. Nyt taas jaksaa kohdata arjen ja kiireen, pystyy laittamaan itsensä hetkeksi syrjään että koneisto pysyy käynnissä.
Aikomuksena on jatkossa vähintään kerran viikossa kysyä toisiltamme mitä kuuluu, missä mennään ja mikä on ollut erityisen mukavaa tai muuten mielenpainuvaa. Ehkä siten saadaan pidettyä kontakti yllä ja vähenee se vaara että toinen vaihtaa pysyvästi murinamoodille tai ajautuu ulottumattomiin.
Onneksi on nuo kaksi karvaista, partakoira ja pörrökoira, jotka pitävät muorin liikkeellä arjen alettuakin. Sillä mikään ei piristä mieltä niin hyvin kuin kuljeskelu ulkona auringon maalaillessa taivaalle aina uusia ja uusia sävyjä ihailtavaksi.
5 kommenttia:
Ihailen ihmisiä, jotka saavat juteltua asioita halki. Minä en saa miestä puhumaan mistään, siis todella en mistään, tarkoitan siis koskien vaikkapa parisuhdetta tai sellasta. Se on riipivää, koska itsellä ei ole tällä(kään) hetkellä hyvä olla tässä suhteessa. Aika usein on sellanen olo, että kadottaa itsensä ja elämänsä olemalla tässä. Joskus on "ihan kivaa" mutta se suuri rakkaus on kadonnut jonnekin, aikaa sitten. Mies on mallia "kaikki on ihan hyvin, mitäs tässä puhumaan" ja minä kaipaisin niin paljon enemmän.. yleensäkin ottaen sellasta tunnetta että olen tärkeä ja rakastettu. Kun ajatukset ei kohtaa niin mitä sitten pitäis tehdä? En tiedä. On ihanaa, että on vielä miehiä, jotka haluavat aktiivisesti hoitaa parisuhdetta. Olen iloinen puolestasi, koska taidat sellaisen aarteen omistaa!
Hei Heli, kiitos sanoistasi!
Tuntuu jotenkin hassulta lukea kommenttiasi, kun tuntuu että itsellä on ollut melkein sama tilanne. Ei ole aina niin auvoisaa meilläkään. Välillä olen miettinyt itsekin onko rakkaus hiipunut pois, onko tämä yhdessäolo enää vain tottumusta.. Väliin olen tuntenut itseni yksinhuoltajaksi, jolla on lapsia neljä ja mies vielä viidentenä. Sekin, että vastuu ihan kaikesta on jäänyt minulle, on myös nakertanut ja kovasti. Mutta siltikin on tuntunut siltä että mieluummin olen tässä suhteessa kuin yksin. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä puoli elämää. Nyt tämä kriisi opetti ainakin sen että kyllä rakkautta löytyy, vieläpä molemminpuolista. Kun ajatteli että jos oikeasti joutuisi tuosta ihmisestä luopumaan, ei se olisi helppoa ollenkaan..
Mies on leijonaluonne, vaatii huomiota ja kehuja, mutta unohtaa usein että muutkin saattaisivat kaivata tuntea olevansa tärkeitä. (Se olikin yksi iso osa viime kriisiä) Pitäisköhän alkaa itsekin kyselemään: Huomasitko kun tein tuonkin jutun kuleksimasta? Oliko hyvä? Tykkäsitkö?.. Että jotenkin saisi mörököllin puhumaan enemmän.
Kun lapset oli pienempiä, lähetettiin ne mummulle yökylään, istuttiin pöydän ääreen, avattiin viinipullo, katsottiin silmiin ja juteltiin. Nyt on lapset isoja (kohta isoimmat muuttaa omiin koteihinsa), mummu asuu kaukana ja arki on jotenkin niin täyttä ettei enää ehditä istuskella ja tuijotella toisiamme silmiin.. Jostain on silti löydyttävä pieniä hetkiä huomata se toinenkin.
Olen huomannut että toista ei voi muuttaa, vain itseään. Ennen oli sitä mieltä että 'aina minä teen kaiken ja sinä et koskaan ja koskaan meillä ei puhuta mistään..' Sitten ajattelin että ehkä se onkin niin koska niin "haluan" sen olevankin. Aloin ajatella vain hyviä asioita (en jaksa edes uutisia enää katsoa/kuunnella/lukea, niissä on niin paljon kaikkea ikävää), kuvittelen että kaikki on hyvin, olen ihana ihminen, osaan rakastaa itseäni ja minua rakastetaan. Kun sitä aikansa hokee ja siihen uskoo, huomaa että se on totta. Ja aina kun joku asia ärsyttää tai harmittaa pitää nauraa itselleen. Koska hermostuminen tai murehtiminen ei auta, se saa vain enemmän vahinkoa aikaan juuri itselle.
Viime aikoina olen kuullut sellaisenkin kommentin, että hymyilen enemmän ja olen iloisempi. Ja pakko myöntää että tuntuu hyvältä!!
Onpa mukava kuulla, että tilanne on selkiytynyt näin mukavaan suuntaan, hienoa. Ja totta kaikki mitä sanot, ja itse voimme asenteellamme ja ajatuksillamme vaikuttaa niin paljon kaikkeen. On se puhuminen vaikeata minullekin, mutta yritän sitä opetella.
Onnellista alkanutta vuotta sinulle. =)
Kiitos Pellon pientareella ja Una! Uusin voimin kohti uusia haasteita..
Lähetä kommentti