Haaleeta

Tein universumille puolijulkisesti tilauksen, että olis jo aika päästä jakamaan tätä elämää kumppanin kanssa. Ja täsmensin vielä, ettei kukaan muu kuin tähän hetkeen se juuri täydellinen kelpaa. Avauduin aiheesta somessa, ja jo vuorokauden sisään sain viestin. Mies, jonka tapasin eräällä kurssilla muutama vuosi sitten (ja jonka olemassaolon olin jo ehtinyt jo unohtaa) kyseli että oliskohan meidän nyt aika tutustua paremmin. Ollaan vähän viestitelty ja soitettu pari puhelua, mutta ei vaan lähe. Jos ajattelee tutustua ihmiseen noin niinku parisuhdemielessä, niin eikö fiiliksen pitäis olla "JEEEE!" eikä "plääh" kun näkee että on tulossa puhelu? Kun ei oo mitään fiilistä, ihan niinku lilluis kädenlämpöisessä vedessä, ei tunnu miltään. Mitä ihmisestä kertoo se montako sisarusta sillä on? Ei mitään! Ja jos jo nyt joudun varomaan etten vaan keskeytä tai puhu päälle, himmailemaan, pienentämään itteeni, niin eieieieieiEIEIEI! En ihan tämmöstä tilannut. Halusin perhosia vatsaan, jännitystä, intohimoa, ilotulitusta, seikkailua ja huumoria! Että joku pyyhkäisee jalat alta, tahtoo just mut just tämmösenä, vie ja minä vikisen. Palavaa vettä! En aio enää yhdessäkään suhteessa olla se maskuliini, joka ottaa ohjat, tekee aloitteet, järkkää asiat, suunnittelee ymym. Nyt on mun vuoro olla prinsessa, olla palveltavana ja palvottavana. Ettäs tiiät, universumi! Ja kiitos, jos tää oli se tähän hetkeen täydellinen opetus - otin opikseni. Nostin tähän tilanteeseen voimakortin: "erakko", sillä mennään siis.