Terapian tarpeessa

Viime vuoden alkupuolella kun tuntui että kaikki kaatuu niskaan, soitin paikalliseen mielenterveysneuvolaan ja varasin itselleni keskusteluajan. Ei todettu masennusta eikä muutakaan, mutta katsottiin kuitenkin aiheelliseksi järjestää säännöllisiä käyntejä ihan vaan tukemaan kuormittavina aikoina. Supporttia, you know.

Muutaman kuukauden päästä terapeutilla loppui pätkätyöpätkä, ja kysyi haluanko jatkaa uuden tyypin kanssa. Uusi tyyppi oli nuori mies, ja ensin kammoksuin ajatustakin että lörpöttelisin henkkohtaisia asioitani jollekin ventovieraalle äijälle. Sanoin että kokeillaan, enkä ole hetkeäkään katunut.

Välillä tapaamisia on ollut viikottain, yleensä kuitenkin harvemmin. Yhteensä 27 käyntiä, kuulin sen tänään kun kävin viimeisellä käynnillä. Tuntuu tosi hassulta, että joku vieras ihminen tietää musta eniten sellasia asioita joita ei moni muu tiedä, ja sekin etten mä tiedä siitä mitään..

Terapeutti on tullut mulle tosi tärkeäksi, ja nyt on kyllä haikeeta kun se lähtee enkä pääse enää samalla tavalla avautumaan asioista. Kyllä mulle taas tarjottiin uutta terapeuttia, mutta en koe enää tällä hetkellä sellaista tarpeelliseksi.

Lainaus jostain kirjasta: "Hoidettava kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Hän saa huomiota ja hyväksyntää ja voi kokea olevansa merkityksellinen, kiinnostava ja rakastamisen arvoinen." Kiitos!