Kuinka onnekas onkaan kun kohtaa jonkun niin tutun, että on kuin itsensä kanssa olisi, kuin olisi tullut kotiin vaikkei muualla tiennyt olleensakaan. Huomaa kuinka yhtäkkiä kaikkiin tyhjiin kolosiin löytyy sopiva pala, ja on ehjä taas, tai ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. On kevyttä, helppoa, kaikki niin vaivatonta että melkein kuin ei olisi enää olemassakaan. Leijailisi vaan, aina ikuisuuksiin asti ja vielä ylikin.
Mutta entä jos se loppuu? Eihän aina voi olla tämmöstä, yhtä auvoa vaan. Mutta eipä se lopu, se saattaa välillä tuntua ja ulospäin näyttääkin siltä että tilanne on nyt toinen, mutta oikeasti, kulissien takana, ihmiselämän illuusion ulottumattomissa se jatkuu aina vaan. Sulje silmät, hengitä syvään, ja kas, siinähän se on, se tunne ettei olekaan yksin, vaan yksi, yhdessä, kokonainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti