Rauhaa ja rakkautta

Kävin kävelyllä lapseni kanssa - sen jonka maailmassa kaikki pohjautuu koviin tieteellisiin faktoihin. Joskus jutellaan niitänäitä, joskus taas sellaista mistä meillä on ihan erilaiset käsitykset. Voiko tietoisuus säilyä kuoleman jälkeen? Voiko olla enkeleitä, voiko niitä aistia? Voinko olla elänyt ennenkin, eri elämää? Voiko kukaan olla yhteydessä kuolleisiin läheisiin? Pitääkö aikuisen ihmisen käydä "oikeissa töissä"? Ja mitä näitä nyt onkaan.. Mähän olen tullut enkelikaapista ulos jo aiemmin, joten mulle kaikki rajatieto ja uskomusten bongaaminen on ihan tavallista ja jokapäiväistä. Aloin kuitenkin miettiä asiaa ihan todella, sitä miten voi olla niin vaikea hyväksyä ajatusta että ehkä on olemassa muutakin kuin vain se minkä me näillä rajoittuneilla aisteillamme pystytään kokemaan.

Mitä jos sen sijaan, että keskitytään ulkopuolella oleviin tapahtumiin ja olosuhteisiin, ja voivotellaan niitä, huolestutaan ja pelätään mitä huominen tuo tullessaan, ja odotetaan muiden antavan hyväksyntää rakkautta tai onnea, kaikki ihmiset etsisivätkin rauhaa ja rakkautta sisältä itsestään, katsoisivat rakkaudella sitä pientä pelokasta sisäistä lastaan ja hoitaisivat kuntoon lapsuuden ja entisten elämien haavoja, kuuntelisivat itseään, omia oppaitaan ja enkeleitään, ja uskaltaisivat kohdata ne omat möröt jotka öisin sängyn alla lymyilee, löytäsivät ja ottaisivat haltuun oman voimansa, oman ilonsa, oman sydämensä laulun, eläisivät omaa elämäänsä ilman tarvetta toisten hyväksynnälle ja ulkopuolelta tulevalle ohjelmoinnille, pyytäisivät tarvittaessa apua joko kanssaihmisiltä tai vaikka enkeleiltä, näkisivät kuinka ainutlaatuisia ja tärkeitä me ihan jokainen täällä ollaan, hymyilisivät peilikuvalleen ja tsemppaisivat itseään, oppisivat yhä useammin valitsemaan rakkauden polun pelkotien sijaan, keskittyisivät kaikkeen hyvään vaikka kuinka pieneenkin, huomaisivat että kaikki me täällä ollaan yhtä ja samaa valoa ja energiaa tarpomassa läpi tätä ihmiselämää tällä ihmeellisellä ja kauniilla taivaankappaleella, ja siinä samalla huomaisivat että myös kaikki itsen ulkopuolella alkaa muuttua valoisemmaksi ja iloisemmaksi. Oisko vähän parempi maailma??

En oikeesti vielä ole keksinyt mitä pahaa tällaisessa elämäntavassa on, en koe tulleeni aivopestyksi kenenkään toimesta, eikä ajattelutavan muutos ole maksanut mulle senttiäkään. (Netistä löytyy tietty monenlaisia henkisiä kursseja (myös ilmaisia) jos sellaisia kaipaa, ja tietoa tietysti vaikka kuinka, kannattaa kuitenkin kuunnella sitä omaa intuitiotaan, jos joku tökkii niin sit se tökkii..) Sen sijaan olen saanut paljon huikeita oivalluksia, tunnen itseni paremmin kuin koskaan ennen, ja kas kummaa, huomaan hyvin usein olevani onnellinen huolimatta esim säätilasta, presidentinvaalien tuloksesta, perheen tai parisuhteen kiemuroista, tai mistä tahansa muustakaan ulkopuolisesta. Hienonta on, että olen oppinut rakastamaan itseäni juuri tällaisena ♥ On ollut kova koulu tämä viimeisin puolitoistavuotinen, mutta paljon olen oppinutkin!