Kävin taas pikku aamukävelyllä tuolla riihen nurkalla ihastelemassa huurteista maisemaa. Jotenkin tämä kaikki kauneus on jo käynyt niin tutuksi, ettei siitä saa enää sellasia elämyksiä kuin joskus aiemmin. Pikkusen huolestuttavaa on se, ettei enää pysty tuntemaan ylitsepursuilevaa kiitollisuutta ja onnea tästä maisemasta.
Yritin kyllä kovasti. Seisoskelin valossa miljoonien eriväristen kimmeltävien jalokivien keskellä hiljaa pitkän tovin, ja yritin vangita muistikortille sen mitä näin. Eihän se koskaan samanlainen ole. Ehkä siksi fiilikset onkin laimeampia, ehkä maisema pitäisikin vain tuntea täysillä eikä hosua kameran kanssa. Vielä en kuitenkaan halua luopua.
2 kommenttia:
Niin, toisinaan muistikuvat ovat parempia!
No ehkä, muttaku mä haluun nähdä ne kuvina vielä myöhemminkin.. Pitää varmaan löytää tasapaino omin silmin/linsin läpi katsotun välillä. Eilen oli hyvä kamerattomuusharjoitus, poltettiin kokkoa rannalla, ja vahingossa jätin kameran sisälle. Kyllä muuten harmitti ja kovasti. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi :o)
Lähetä kommentti