Viuh vaan!

Niin se vierähti kokonainen syylomaviikko, ja vielä viikonloput päälle!

Oli melko haipakkaa: saatiin istutettua melkein yhdeksän kiloa valkosipulinkynsiä, paljon mansikan rönsyjä ja omenapuun perusrunkotaimia, pakattiin ja toimitettiin kymmeniä ja taas kymmeniä kiloja perunaa, porkkanaa ja sipulia, vaihdettiin autoihin talvirenkaita, jätettiin nuoriso kotimiehiksi, vietettiin kaksia synttäreitä, nähtiin paljon sukulaisia ja muutamia tosiystäviä, maisteltiin kotisiideriä ja omenasohjoa, naurettiin maha kippuralla, käytiin ulkomailla asti, päästiin hyvän ajosään aikana kotiin, saatiin yhdessä yössä kakskyt senttiä lunta ja seuraavana vielä vähän lisää,

on päästy hoitamaan ilopilleriä, on ajettu punaturkkista sulhoa pois pihalta, on tehty teknisiä vertailuja ja toivottavasti hyviä hankintoja, on kituutettu puolinälässä ja leivottu suklaakakkua, koettu ensimmäiset joulutusfiilikset, paistettu joulutorttuja, on uppouduttu ihan urakalla ensi viikolla palautettavaan koulutehtävään, nautittu lumisesta maisemasta ja häikäisevästä auringonpaisteesta, odotettu Miestä kotiin hirvimettältä, luettu yks tiiliskivenpaksuinen kirja loppuun ja lainattu kirjastosta seuraava.

 "Nainen oli kursailematta laskenut tarjottimensa hänen viereensä ja valmistautui juuri istuutumaan, kun Philippe kuuli itsensä vastaavan: -Kiitos mutta ruokailen mieluummin yksin. Mielessään hän oli lisännyt: Sillä minä tiedän millainen te olette. Olette kaunis, tyylikäs, varmaan älykäs, varmaan eronnut, asutte hienossa kaupunginosassa, teillä on pari kolme lasta, jotka opiskelevat hyvissä oppilaitoksissa, silmäilette heidän todistuksiaan hajamielisesti, vietätte tuntikausia puhelimessa tai kaupoissa ja etsitte hyvätuloista miestä korvaamaan ex-miehenne luottokortit. Minä en enää halua olla luottokortti. Haluan olla trubaduuri, alkemisti, soturi, maantierosvo, taideseppä, puimurikuski. Haluan laukata tukka suorana, saappaat kurassa, kaipaan lyyrisyyttä, unelmia, runoutta. Niin, ja muuten, vaikka en näytä siltä, olen paraikaa kirjoittamassa runoa naiselle, jota rakastan ja jonka menetän, jollen pidä kiirettä. Hän ei ole yhtä elegantti kuin te, hän pomppii tasajalkaa lätäköihin, kompastelee appelsiineihin ja kaatuilee portaissa, mutta hän on avannut sisälläni oven, jota en halua enää koskaan sulkea."

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi