Tänään ajelin aamujoogasta kotiinpäin hirrrmuisessa sateessa ja tuulessa. Tankkasin autoon viidelläkympillä bensaa, kuten aina lauantaisin. Käväsin kaupassa, söin evästä, laitoin palapeliin muutaman palan paikoilleen, viimeistelin keskeneräiset korvikset, pesin koneellisen pyykkiä, neuloin kymmenen riviä villasukanvartta, soitin yhden puhelun, roikuin ihan liikaa instagramissa, ja nyt mietin että mitähän sitä sitten vielä keksis tässä reilun vuorokauden pituisena viikonloppuna tehdä. Eilen joogatunnille ilmestyi uusi tyyppi: pitkä, tumma ja komea (sen mitä näillä silmillä pystyin näkemään) mies, ja hämmästyin jo siitä että edes huomasin moisen, sekä lisäksi siitä että mieli lähti taas tarinoimaan sitä samaa, eli että oishan se kiva jos ois joku jonka kanssa tehdä juttuja, käydä paikoissa ja muutenkin jakaa paloja arjestaan. Voi elämä, oi kaipaus! En tiedä miksi sitä vieläkin muka tuntee itsensä jotenkin vajaaksi kun on yksinään. Ei edes yksinäiseksi, vaan just tuo että haluis jakaa asioita, keskustella välillä ja semmosta. Olen nyt asunut kolme vuotta yksin - ensin yhden ihan yksinyksin, ja sitten kaksi vuotta silleen että poika on suurimmaksi osaksi kämppiny mun luona. Naapuriin muutti just uusia asukkaita, joku nuorisolauma, tai ainakin ovat aina sankoin joukoin liikeellä, takapihalla tupakalla tai seisoskelemassa keskellä parkkipaikkaa. Jotenkin entistä enemmän tuntuu että aika tässä asunnossa on tulossa päätökseen. Oon vaan tosi huono tekemään mitään muutoksia. Erehdyin vihdoin asentamaan kännykkään järjestelmäpäivityksen kun se on sitä varmaan jo yli vuoden ehdotellut, ja voi ei sitä kauheutta kun kaikki muuttui ihan erinäköiseksi ja vääräksi. Mut sitähän se elämä on, ikuista muutosta, pitäis vissiin pikkuhiljaa totutella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti