Viittä vaille ohi on

Tämä kurja marssilainen on kohta käynyt koko marjakurssin. Enää näyttö (sekä jouluateria) parin viikon päästä, ja sitten on toivon mukaan suoritettuna 40 opintoviikkoa. Sen lisäksi, että itse kurssin sisältö on enimmäkseen ollut sekä mielenkiintoista että ennen kaikkea todella hyödyllistä, niin melkein parasta on kuitenkin ollut kaikki ne uudet ihmiset joihin olen saanut tutustua. En oikein meinaa uskoa olevani ihmisihminen, mutta niinpä vaan näyttää asia olevan. Ihan melkein ikävä tulee..

Viimeisen koulupäivän kunniaksi autosta hyytyi akku. Sain kyydin kaapelikauppaan, ja jopa virtaakin, mutta eipä lähtenyt auto sillä käyntiin (huonot, halvat kaapelit, joita ei saanut mitenkään hyvin kiinni kummastakaan päästä). Koulun toimistosta soittivat huoltomiehen paikalle, ja silläpä olikin sellanen starttibuusteri, ettei tarvinnut kuin laittaa se kiinni akkuun ja käynnistää. Sitten ajoin auton asuntolan eteen että haen kamppeet kyytiin, ja koko ajan hoin mielessäni äläsammutaautoa, älänytvaansammutasitäautoa.. Enkä muuten sammuttanutkaan, mutta kun nostin jalan kytkimeltä, hokasin että vaihde oli päällä ja autohan sammui samantien. Eikä sit enää käynnistynytkään ilman huoltomiehen paikalle kutsumista.. Voi jee että oli hiukka nolo olo. Ajoinkin kotiin asti pysähtymättä, ja pääsin ihan perille asti. Hienoa!

Kotona ensitöikseni räpsin muutaman vaaleansinisen pakkaskuvan, ja seuraavaksi kiipesin silmät kiinni yläkertaan. Nyt mietin että kuinka kauan mun täytyy lymytä täällä yläkerrassa silmät kiinni, jotta ei heti kiehahda yli, kun todellisuus lyö taas päin näköä.. (Toisko joku mulle jätesäkkirullan, varapäreen, jotain?)