Kuuden viikon määräaikainen yksinhuoltajapesti alkaa olla loppusuoralla. Olen elänyt siinä uskossa ja toivossa, että torstaina elämä palaa taas tuttuihin uomiinsa, kun koko perhe on kasassa. Eilisiltainen puhelinkeskustelu ei kuitenkaan mennyt aivan odotusten mukaan..
-Jee, enää kaks yötä!
-Mitä, kolmehan.
-???
-Tuun vasta perjantaina, enkö oo muistanu kertoo?
Sitten seuraa jäkätystä ja mökötystä, Mies meinasi jo lyödä luurin korvaan - siis ihan väärä suhtautumistapa, no, koulutus jatkuu.. Ihmettelen itsekin miten reagoin niin voimakkaasti. Tietty harmittaahan se kun omassa päässä on ollut määräaika jolloin kaikki normalisoituu, ja yhtäkkiä suunnitelmat muuttuu. Ja kyllähän tuo ikäväkin jo kaihertaa.
Lisäharmitusta vielä siitä että traktorin rekisteröinti pitää hoitaa tällä viikolla. Eli sen teen sitten ilmeisesti minä, tietää lähes sadan kilometrin keikkaa lähimmälle katsastuskonttorille.. Ihan kaikista suurin harmitus on torstai-iltainen eskarin perheilta, johon isi ei pääsekään mukaan. Siellä syödään iltapalaksi lasten paistamia sämpylöitä.
Neiti osasi piristää hienosti: -Mitä siinä hihkut että yksinhuoltajuus muka loppuu, saat vaan yhen lapsen lissää huollettavaksi..
2 kommenttia:
No voihan! Tsemppiä loppurutistukseen!
Tyttösi sanoista tulee mieleen meidän nelivuotiaan eilinen kommentti kaupass, kun näki jonkun pudottaneen mustikkasoseet lattialle: "Siinä ei sitten olla osattu kantaa varovasti. Onpahan joku miesparka saanut kuulla kunniansa!" :DD
Kiitos MariaK! Hih, ihania nuo lasten aidot kommentit..
Lähetä kommentti