Löytö

Joskus kun on ylimääräistä aikaa voi vaikka poiketa valtatieltä pienemmälle ja ajella määränpäähän ihan outoa reittiä pitkin hissukseen, katsella uutta ympäristöä hämmentyneenä siitä ettei tiennyt moista olevankaan vaikka ihan melkein kotinurkilla ollaankin. Ja jos vielä jää aikaa voi mennä kirjastoon, vaellella hyllyjen välissä hissukseen ja odottaa jos joku kirja ilmoittaa haluavansa lähteä mukaan. Tällä tavalla löysin Helinä Siikalan Elämän ekaluokkalaiset.

Ahmaisin puoli kirjaa heti jo kirjastossa, loput pienissä pätkissä päivien kuluessa koulun pihalla odotellessani. Ja vaikka takakannessa mainostetaankin että kirja sisältää lohdullisia ajatuksia elämän ensikertalaisille, mulla on ollut kyyneleet silmissä vähän väliä. Kiitoksen voimasta, Läsnäolon äärielämys, Sanan mahti muistakaamme, Mitä jos luottaisimme?, Vähän on monesti enemmän, Se on mitä se on, Kuinka hallita hallitsematonta, Riittäisikin pelkkä tieto, Ongelmana ongelmat, Lapsi osaa, Luontoa kyllä riittää, Ilon ilmainen oppi, Kun turha käy turhaksi, Pelon voi voittaa, Luota lapseen, Hyvä kuolema, Ne kuulkaa ajattelevat, Tahdotaan hyvää, ja monia muita muutaman sivun pikkutarinoita, pohdiskelua elämästä. "Sillä ihmisen keskeinen tarve on tuntea olevansa olemassa, elävänsä ainutkertaisena itsenään."

Nessut esiin:

"Nuoren äidin, koulutetun, älykkään ja kauniin naisen oli mahdotonta hyväksyä, saati rakastaa kahta alle kouluikäistä lastaan. Lapset eivät kerta kaikkiaan olleet sellaisia kuin äiti olisi toivonut. Mitkään keskustelut, mitkään näkökulman vaihdot eivät auttaneet. Äiti ei halunnut hyväksyä niin epäonnistuneita lapsia. Kerran sitten kuulen sanovani, että tiedän lääkkeen joka varmasti tehoaa. Se tosin on pahanmakuista eikä se muuta lapsia vaan äidin mielen. "Pistät vain joka ilta ja aamu kädet ristiin ja kiität. Sanot yksinkertaisesti, kiitos, että juuri nämä kaksi ovat minun lapsiani ja kiitos, että he ovat juuri sellaisia kuin ovat." - - - Potilaani ei ota käyttöön "ihmetippoja". Itse aloitan samana iltana ja uskollisesti, joka ilta ja aamu, ristin kädet ja kiitän. Jonain iltoina joudun sanomaan, etten millään voi tuntea kiitollisuutta tänään, mutta kiitän kuitenkin, ja siellä jossainhan te minua itseäni paremmin tiedätte sydämeni tilan. Jatkan kiittämistä ja vähitellen huomaan kiittäväni muistakin läheisistä ihmisistä, erityisesti vaikeimmin kiitettävistä. Noin parin vuoden kuluttua kuulen eräänä iltana hämmästyen, että kiitän itseäni. Kiitos, että olen juuri tämä ihminen ja että olen juuri tämmöinen kuin olen ja että elämäni on ollut juuri semmoinen kuin se on ollut ja on."

"Vuorokaudessa on esimerkiksi 24 tuntia. Käytän niistä 10 puolilla keuhkoilla hengittäen työmatkoihin ja työhön, josta en saa kehnon palkan lisäksi edes yhtään iloa ja innostusta. Nukkumiseen menee 6 tai 7 tuntia. Se on jo 16-17 tuntia ja jää 7 tai 8 tuntia. Niistä pari meni jo aamuaskareisiin ja jää siis 5 tai 6, joihin on tungettava ostokset, lasten päivittäiset tarpeet ruuanlaitosta iltasatuun ja enkan kokeitten kuulusteluun, pojan bändin tuoreimman kasetin kuunteluun. Jossain välissä on pestävä, silitettävä ja järjestettävä pyykit, siivottava, hoidettava kukat. Johonkin olisi sovitettava mahdolliset muut ihmissuhteet, harrastukset ja huvitukset. Jääkö yhtään tuntia omille tarpeilleni, yksinololle tai itseni hoitamiselle? Missä välissä löhöillä vaahtokylvyssä ja laittaa kasvonaamio, hoitaa kädet ja varpaat, lukea rakkausromaani tai uusinta tietoa avaruudesta, lörpötellä puhelimessa ystävättären kanssa, katsoa television tylsää viihdesarjaa, mennä shoppailemaan, näyttelyyn, elokuviin, lenkille tai kuntosalille, maleksimaan kevätmetsään, kaupungille, kahville tai kaljalle sinkkuystävättären kanssa? Tai mitä nyt kenenkin tarpeet ovat. Tiedänkö edes omiani? En ole myöskään selvittänyt, ketä varten kodin pintojen pitää kiiltää ja lakanain kahista. Ettei vain olisi koko siisteysnormisto peräisin vanhoilta ajoilta, jolloin äidit olivat kotona ja useilla vielä pari pikkupiikaa apuna? - - - "Kaikki aina vain vaativat eikä kukaan koskaan..." Paha kyllä totta, jos itsekin aina vain vaadin itseltäni enkä koskaan kuuntele ja kunnioita omia tarpeitani. Joku viisas on sanonut, että maailma ja toiset ihmiset kohtelevat minua aina yksi yhteen niin kuin itse kohtelen itseäni."